— Johan sinä sanoit! — tiuski sotamies. — Sitä vartenhan sinä olet oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on? Hitto tietäköön, missä ne ovat!
"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja suolan hajua.
Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin verroin.
Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa viiltelevän kuin terävällä veitsellä.
Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa, kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista, joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.
Vaan aro oli autio ja äänetön.
Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.
"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen aikaan toimiskelemaan… Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten vuosittainen kasvu…
Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa, joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta kohden.
— Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, — sanoi sotamies nostaen tieltä paksun oksan. — Täytyy yöpyä arolle… Jo on kastetta… Ottakaa kaikki mitä löytyy!