Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä, hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.
— Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, — huokasi sotamies. — Niitä on semmoisia syötäviä juuria…
Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua, kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän lakeuden.
— Pojat, — sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu mies…
— Mies? — virkkoi sotamies epäillen. — Mitä virumista sillä siellä on?
— Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle asettunut, — selitti "ylioppilas".
Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten sanoi:
— Mennään luo!
Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.
— Jospa se ei olekaan ihminen, — ilmaisi sotamies synkästi yhteisen ajatuksemme.