Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti, kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen, polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.
Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:
— Älkää tulko, ammun!
Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.
Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä moisesta vastaanotosta.
— Sepä on roisto! — murahti sotamies.
— On, virkkoi "ylioppilas". — Kulkee revolveri mukana… taitaa olla rasvainen kala…
— Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.
Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.
— Hoi mies! Me emme sinua koske… anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä… Senkin kirottu…