Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.
Mies pysyi vaiti.
— Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. —
Anna leipää! Me emme tule likelle… viskaa tänne…
— Kyllä… sanoi mies lyhyesti.
Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja lyhyt:
— Kyllä!
— Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, — sanoi sotamies pehmeästi ja makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.
— Me olemme rauhallisia ihmisiä… kulemme Venäjältä Kubaniin… tiellä loppuivat rahat… kaikki on syöty, mitä on päältä irti lähtenyt… nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä…
— Tuoss' on! — sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.
— Tuoss' on vielä! Vielä… muuta ei ole…