Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä, jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.
— Noin… ja noin… ja noin! — jakoi sotamies kullekin osuutensa. — Eheh… ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika pois, ettei toinen jäisi vähemmälle… "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.
Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma, hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.
Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin olevani kauhean nälkäinen.
— Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa… — mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.
— Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle… Ja leipääkin on sille voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:
— Kun ei olisi sitä revolveria…
— Kukahan se mahtaa olla?
— Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak…
— Koira! sanoi sotamies.