Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan ääntä emmekä elonmerkkiä.
Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi arolla — me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului jostain kaukaa arolinnun unelias sävel… Yllämme välkkyivät tähdet, nuo taivaan elävät kukkaset… Me halusimme syödä…
Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin luoti hengen vie.
— Lähdetään! — sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.
"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.
Ja me läksimme melkein juoksujalassa. "Ylioppilas" pysyttelihe takana.
— Toveri! — huudahti sotamies nuhtelevasti.
Vastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä ääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.
— Ohi! — kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella miehen luo. — Paholainen, nyt sinä kylvet… —
"Paholainen" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät levälleen, hän alkoi korista…