— Senkö lempo tämä on! — ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa, jolla aikoi potkaista miestä. — Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi mies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?
— Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin… aika kasa! — kuului "ylioppilaan" iloinen ääni.
— Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! — huudahti sotamies.
Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.
Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä ollenkaan.
— Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin…? kuului äkkiä kähisevä, väräjävä ääni.
Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi rykiä.
Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.
— Koiran kutkale… jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin paksuturpa pakana… on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne! Kirottu…
Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.