— Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, — selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.
Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me säikähdimme.
— Hyvät ystävät… mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti… Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten… Horkka se ajoi Athonistakin… nikkaroin siellä… olen nikkari… Kotona on vaimo, kaksi tyttöä… vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt… ystävät! Syökää kaikki…
— Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".
— Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia ihmisiä… olisinko ampunut? Aro… yö… olenko syyssä?
Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.
— Sillä mahtaa olla rahojakin, — huomautti "ylioppilas".
Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.
— Olet hyvä arvaamaan… Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte nukkumaan!
— Entä hän? — kysäsi "ylioppilas".