— Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai…
— Kylläpä sietäisi, — arveli "ylioppilas".
Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme voineet syödä yhden iltasen.
— Ystäväiset! — huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä meistä.
— No? — virkkoi sotamies.
— Saisinko tulla sinne… tulen luo? Kuolemani lähestyy… luitani särkee… Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin…
— Ryömi tänne! — käski "ylioppilas".
Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka, alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies. Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset, ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät, laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.
— Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt… ja kulet jalan? Oletko saita? — kysyi sotamies synkästi.
— Neuvottiin sillä tavalla… älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene Krimin kautta, ilma muka… sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi… kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini… eikä kukaan tunne minua… Vaimo… lapset odottavat — kirjoitin niille… ja luitani aron sateet huuhtelevat… Voi, Herra Jumala!