Hän tietää, että filosoofin on ilmaistava ajatuksensa lyhyesti.
* * * * *
Pian saivatkin he nauraa.
Kerran eräänä yönä meni Gomosov Arinan luo kellariin, jonne tämä päällikön vaimon luvalla oli laittanut vuoteen keskelle kaikellaista rojua. Täällä oli kosteaa ja viileää ja särkyneet tuolit, tynnyrit ja laudat näyttivät pimeässä kummituksilta. Ja kun Arina oli täällä yksin, pelkäsi hän niin, ettei voinut nukkua, vaan silmät auki venyen selällään olilla höpisi myötäänsä rukouksia.
Gomosov tuli kellariin. Kauan aikaa hän käpelehti Arinan kanssa ääneti, vaan sitte nukkui. Arina herätti hänet kuitenkin kohta:
— Timofei Petrovitsh!
— No? — kysäsi Gomosov unimielin.
— Lukon takana ollaan…
— Mitenkä niin? — kysyi Gomosov pystyyn kavahtaen.
— Kuka lie ollut ja lukinnut…