— Kyllä minä vahdin, — istu siellä…
Ja sotamies meni.
— Koira! murahti vaihdemies tuskallisesti. — Maltahan, et sinä minua tänne kytke. Entä asemapäällikkö… mitäs hänelle… mitäs hänelle sanot? Kysyy, missä Gomosov on ja silloin saat vastata…
— Mene ja tiedä, ettei asemapäällikkö olekin itse käskenyt, — virkkoi
Arina hiljaa ja toivottomalla äänellä.
— Asemapäällikkö? — säikähti Gomosov. — Mitä hyötyä siitä hänelle?
— Ja hetken vaiettuaan hän ärjäsi: — valehtelet!
Arina huokasi raskaasti.
— Mikä nyt perii? — kysyi Gomosov istuutuen tynnyrin laidalle pihtipieleen. — On häpeää minulle kerraksi… ja kaikki on sinun syytäsi, mokoma heittiö!
Hän heristi nyrkkiä sinne päin, missä Arina ääneti istui. Vaan Arina oli vaiti.
Heidät ympäröi kostea pimeys, jossa lemusi hapankaalin ja homeen katku sekä vielä jotain, joka kutkutti sieraimia. Oven raoista tirkisteli sisään kuu. Vähän matkan päässä puhki veturi lähtöä tehden.
— Mitä murjotat siellä, luntus? — alkoi Gomosov äkäisesti ja halveksivasti. — Mitä minä nyt teen? Tekee tepposet ja vielä murjottaa… Sanotko, heittiö, mitä on tehtävä tahi…! Mihin joudun häpeältä? Kapineeseen minä puutuinkin…