— Anna anteeksi, — sanoi Arina hiljaa.

— Anteeksi…

— Jospa eivät suutukaan…

— Ei se minua liikuta. Sinulle antavat anteeksi, mutta minä se häpeän kärsin. Minulle nauretaan…

Hetken vaijettuaan alkoi hän uudelleen manata ja sättiä. Ja aika kului tuskallisen hitaasti… Viimein sanoi nainen vapisevin äänin:

— Anna sinä minulle anteeksi, Timotei Petrovitsh.

— Annan korvillesi anteeksi! — ärjäsi tämä.

Ja taas syntyi äänettömyys, synkkä, masentava, täynnä tylsää kipua ja ahdistusta.

— Hyvä Jumala! Ei päiväkään vielä sarasta, ruikutti Arina väräjävin äänin.

— Suusi kiini tahi minä näytän päivän! — uhkaili Gomosov ja alkoi uudelleen purkaa manauksia. Sitte seurasi jälleen synkkä äänettömyys. Ja hetkien tylyys yhä kasvoi ja oli kuin olisi joka tuokio viivyttänyt menoaan nauttiakseen kummankin häpeällisen raskaasta kohtalosta. Gomosov torkahti hetkeksi, vaan heräsi, kun lähellä kellaria kiekahti kukko.