— Nukutko, velho? — murahti Gomosov.
— En, vastasi Arina raskaasti huoaten.
— Sitä vielä olisi puuttunut…
— Timotei Petrovitsh, — älähti nainen melkein ujeltaen, — älä tuskaile minulle… Sääli minua! Jumalan nimessä pyydän, sääli toki vähän… Poloinenhan olen, yksin onneton maailmassa. Ja sinä… sinä…
— Ole uikuttamattasi! — keskeytti Gomosov hänet tylysti ja hieman, pehmentyneenä naisen ruikutuksesta.
— Suu kiinni, jos tässä kerran on kärsiä sallittu…
Ja taas odottivat he ääneti, mitä seuraava hetki toisi mukanaan. Jopa viimein oven halkeamista kurkisti auringon ensi säteitä. Kellarin luona kuului askeleita. Joku lähestyi ovea, seisattui ja poistui.
— Kiusanhenget! — voihkasi Gomosov syläisten.
Taasen äänettömyys, jännittävä, pitkä.
— Herra… armahtakoon… huokaili Arina.