— Arina-a! Arishka, heittiö…
Toinen oli Lukan, toinen sotamiehen ääni. Hän halusi kuulla kolmannenkin, mutta se ei häntä kutsunut ja silloin virtasi hänen silmistään kuumia kyyneleitä, niitä vuosi paljo ja ne tulvivat ahavoittuneilta kasvoilta rinnoille. Hän itki katkerasti ja riuhtoi rintaansa kuivaa, lämmintä maata vasten, että olisi lauhtunut poltto, joka siellä kiihtyi kiihtymistään. Ja hän itki ja oli ääneti eikä uskaltanut voihkia aivan kuin peläten, että joku sen kuulisi ja kieltäisi hänet itkemästä.
Kun lankesivat yön varjot maahan, hän nousi ylös ja läksi hiljaa astelemaan asemalle.
Tänne saavuttuaan hän nojausi selin kellarin seinää vasten. Seisoi siinä kauan ja katseli arolle. Tavarajunia tuli ja meni. Hän kuuli, miten sotamies kertoi konduktööreille hänestä ja ne nauroivat. Ja yö uinui hiljaa ympärillä, paistoi kuu… Naurun kantoi kaiku kauas autiolle arolle.
— Jumala, armahda minua, — huokaili nainen. Mutta eivät huojentaneet huokaukset sydäntä jäytävää tuskaa…
Aamupuolella yötä hän nousi asemahuoneen ylisille ja hirttäytyi siellä nuoraan, jolle hän ennen oli levittänyt vaatteita kuivamaan.
Kahden päivän kuluttua löydettiin hänet ruumiin hajusta. Alussa kaikki pelästyivät, sitte ruvettiin harkitsemaan, ken oli syyllinen. Nikolai Petrovitsh näytti toteen kumoamattomasti, että se oli Gomosov. Siitä tämä sai päälliköltä selkäänsä ja ankaran käskyn pysyä vaiti.
Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi asemalla entinen järjestys ja rauha.
Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.
… Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden täällä vieläkin ikävämpi…