— Alussa, se ei muuta kuin katsoa naljaili minuun…

— Katsoa naljaili?! Ha, ha, haa! Nikolai Petrovitsh, kykenettekö kuvittelemaan, miltä näyttää kun semmoinen naamarustinki naljailee? Mainiota!

— Siinä se sitte yhä naljaili, vaan minä en ollut niissä mielissäkään, ajattelin vain: pelitse, mitä pelitset! Ottaa sitte ja sanoo kerran, että tahdotko muka, niin ompelen sinulle paitoja!

— Mutta "ei ompelussa ollut vetovoima", — huomautti Nikolai Petrovitsh ja lisäsi asemapäällikölle selittäen: — ne ovat Nekrasovin sanat hänen runoelmastaan "Narjadnaja i ubogaja" ["Koreapukuinen ja repaleinen">[… Jatka, Timotei!

Ja Timotei jatkoi kertomistaan, ensin vähän itseään pakottaen, vaan sitte yltyi laskettelemaan valheita, sillä hän huomasi, että valhe häntä auttoi.

Vaan hän, josta Gomosov kertoi, virui arolla. Syvälle ruispeltoon oli hän painunut. Raskaasti laskeutui hän täällä pitkälleen ja kauan makasi maassa hievahtamatta. Mutta kun aurinko oli paahtanut selkää niin kovasti, ettei hän enää sietänyt säteiden polttavaa paahdetta, kääntyi hän selälleen ja peitti silmänsä, ettei olisi nähnyt taivasta, sillä sen kirkkaus oli liian häikäisevä eikä aurinkoa sen syvyydessä.

Ja rukiin tähkät ja korret kahisivat oudosti tämän häpeän musertaman naisen ympärillä ja lukemattomat sirkat sikattivat huolestuneina ja taukoamatta. Oli tukahduttavan kuuma. Hän koetti muistella rukouksiaan, vaan ei voinut — silmissä kihisi hurjaa vauhtia irvisteleviä naamoja, korvissa humisi räikeä vinkuna. Ja tästä sekä paahteesta poltti ja ahdisti rintaa kovasti ja hän aukaisi röijynsä ja paljasti rintansa auringon säteille mahdollisesti luullen että se helpottuisi. Ja sillä aikaa kun päivä poltti hänen pintaansa, rintaa repi tunne, joka oli kivun kaltainen ja vihlova kulu poltinraudan jälki.

— Herra… armahtakoon…

Mutta vastaukseksi kahisivat vain korret ja huolestunut sirkkojen laulu kaikui lakkaamatta. Hän nosti päätään aaltoavasta pellosta, näki kullanmoisia viljavainioita silmänkantamattomiin, näki pumppuhuoneen mustan savutorven ja asemarakennuksen katot. Ei mitään muuta ollut äärettömällä tasangolla, jonka yllä kaartui sininen taivaanlaki. Ja Arinasta tuntui, että hän on yksin maailmassa, onneton, hyljätty, polettu, on sen keskipisteessä eikä kukaan tule koskaan jakamaan raskasta yksinäisyyttä hänen kanssaan, ei kukaan, ei koskaan…

Illalla hän kuuli huutoja: