Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.
Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen. Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat, joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton. Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi pedon sydän.
Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä niin ahneesti kuin he…
Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen, miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille "ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:
— Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!
— Joko?
— Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?
Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla rääkynnällä…
— Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät. Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen; pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan. Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian jälkeen.