Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään mahorkkatöllöjä.
— Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka levollisesti toverilleen.
— Olkoon… lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan…
— Mm… Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.
— Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.
— Onhan se sitäkin…
He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.
— Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, — virkkoi Harajalka.
— Niin, kun ahdistaa… — selitti Hinterä. — Ilma on raskasta, kosteaa, sitä on vaikea hengittää.
Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.