Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.
— Lujille otti henkitorvesta — sanoi hän yskänpuuskan tauottua.
He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.
— Nyt mennään Muhinaan päin… — alkoi Harajalka viskattuaan paperossinsa ja syläistyään. — Kierretään kylä kujitse… ehkä jotain saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään Markovkaan ja kotiin…
— Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.
— Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.
Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina. Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa, joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet. Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.
— Huonokas se on tuokin!… — huomautti Hinterä.
— Heposeni, heposeni! — väähätti Harajalka.
Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen järsimään.