— Mitä puuhaa?
— Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.
— Pannaan meidän töppöset koipiin…
— Saishan tuota…
— Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä… Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin virstaa kolmisen…
— Ka, jos häntä lähtisi, — myöntyi Hinterä. — Kun ei vaan kävisi ohraisesti…
— Ole joutavoimatta! — vakuutti Harajalka.
Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta sänkeä.
* * * * *
Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää. Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri, jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen, unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.