Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja sitoneet puuhun kiinni.
Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.
Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat, ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä, jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan, kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.
— Joko kohta lähdetään? — kysyi Hinterä.
— On vielä aikaista… kunhan pimenee kokonaan, — vastasi Harajalka päätään työstä nostamatta.
Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.
— Vilustaako? — kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.
— Ei… on niin outo ikävä…
— Vai niin! — murahti Harajalka päätään letkauttaen.
— Kuristelee sydämestä…