— Sehän se tauti…
— Se tuo lie… voi olla muukin…
Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:
— Ole ajattelematta…
— Mitä ajattelematta?
— Kaikkea…
— Ei sitä voi olla, — virkkoi Hinterä elostuen. — Kun katselen tuota — hän viittasi kädellään hevoseen päin — niin muistuu mieleeni, että oli se minullakin tuollainen hörökorva… Vaikka se on vaan takkukarva, on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin… tiesi silloin missä työtä tehtiin!
— Paljoko sait tehdyksi? — kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. —
Älä murise enää, ei se auta.
Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen päin, jota tarkasteli kauan.
Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää oli riipuksissa.