— Miettiä pitää lyhyesti, — virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla äänellä. — Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta… Vaan kun sinä alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi…
— Tauti se mahtaa ajaa… — myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken vaijettuaan:
— Tahi heikko sydän…
— Taudista sekin… — selitti Harajalka kategoorisesti.
Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:
— Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.
Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli niiden menoa ja sanoi hiljaa:
— Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne varmaankin… mitäs ne muut täällä…
— Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.
— Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat…