— Kun olivat, niin olivat!
— Ka, tietysti… — myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.
Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain, taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin sihkauttaen sieramiaan.
Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä näkynyt.
— Kyllä oukailee mies hevostaan, — sanoi hän äkkiä omituisella äänellä, — kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.
Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Harajalka äkäisesti.
— Eipähän mitä… muistuu mieleeni eräs juttu, — virkkoi Hinterä nöyrästi.
— Mikä juttu?
— Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen… Mikoksi sanottiin, naapuri oli… pitkä mies, punakka…