Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.
Hevonen läksi heidän perässään.
Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron solinan.
— Öh, kötys… puroon harppasit… — sanoi Hinterä.
Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.
Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä ilkeänä ja ilkkuvana…
Nousi kuu.
Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten vahakynttilöiltä.
Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista, sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:
— Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo päivä. On tämä menoa… ollaan kuin herraskävelyllä…