— Ihmistä? — matki Harajalka. — Voipas sinun armelijasta sieluasi, vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh? Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi tuuman tunnissa… Sääli… Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli… hyi!
Harajalka oli raivoissaan.
Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.
Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti edelleen.
— Maltahan, — sanoi hän viimein arasti, — kunhan tässä piristyn… kohta päästään kylään… menen… yksinäni menen, sinä saat olla poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn pitkälleni… Vaikealta tuntuu…
Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.
Kauan he kulkivat ääneti.
Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään äänettömyyteen… Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.
— Korppi… vai liekö muu ollut, — huomautti Harajalka.
— Kuule, veli… sanoi Hinterä maahan retkahtaen, — mene sinä, minä jään tähän… en jaksa enää… Ahdistaa… pyörryttää…