Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä virtasi poskea myöten tumma juova.
— Vieläkö vuotaa? — kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli jotain kunnioitusta ilmaisevaa.
Hinterän kasvot vavahtivat.
— Vuotaa… — kuului heikko kähinä.
Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.
Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä, uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni, jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus…
— Kuolen… — sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti: — minä kuolen, Stepan!
Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:
— Ole jo… älä pelkää! Ei se mitään… ilmanhan se vaan… ei mitään, veli, jumaliste!
— Herra Jesus Kristus…! — huokasi Hinterä raskaasti.