— Ei se mitään! — supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa kasvoja. Koettele pidellä vastaan… jos menisi ohi…
Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni — ikäänkuin olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja katkonaisesti hengittää — aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan hän hengitti niin ja sanoi viimein:
— Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen… hevonen… anna anteeksi, rakas veli!
— Anna sinä minulle anteeksi, — keskeytti Harajalka ja hetkisen kuluttua lisäsi: — mihinkä minä nyt? Mikä eteen?
— Jumalapa si…
Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat oikenivat, toinen venyi syrjään…
Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän pitkiä.
Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.
— Mitä, veliseni? — kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.
Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen koskenut.