— Käydään tähän istumaan, — sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti, kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.
Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien, jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.
Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.
— Hän kai on sairas, — ajattelin rohkaistakseni itseäni ja selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi ajatukseni.
— Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta kohdellessamme toinen toisiamme.
— Oo, tietysti… myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä…
Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!
Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien, etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän hänestä välitän.
Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? — ajattelin.
Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin. Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni synnyttänyt.