— Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja naurahti taas ilkeästi.
— Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? — kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.
— Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!…
— Peittelemättä sanoen… — aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä erkanemaan.
— Hyvästi! — sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.
— Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.
— En pidä pilasta, joka menee yli rajan.
— Ja te poistutte… oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.
Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.
— Mitä tahdotte? — kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.