Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua itsepintaisesti edelleen ja puheli:
— Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä… Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?… Teidän, joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.
Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.
Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?
— Kuulkaa, — sanoin, — myöntäkää, että kaikella meidän kesken tapahtuvalla…
— Tulee olemaan tarpeellinen perusta… Olkaa vakuutettu! Eihän maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä…
Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua levollisesti puhellen:
— Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen…
Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.
— Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on: auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää, vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.
— Kyllä se niin on, — sanoin. — On tapana ajatella, että kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä… Niinhän se on…