— Sinä näyt sentään osaavan myöntää, — huomautti hän pistelijäästi hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:

— Kuka on sinun Jumalasi?

Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut. Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!

Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.

— Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?

Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni — eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina, toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana, kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän merkitystä ja paljon pimeyttä… Varmaan riistää se vihankin nautinnon…

Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi? Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea, "minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:

— En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut, ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.

— Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon, sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä, ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden, että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä. Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri — joka panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten. Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä. Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä itse — mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?… Ja Jumalako se sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän, totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot… mutta te käryätte kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te opetatte?

Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät… Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.