— Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte paljon… Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia… Milloin ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat lentoa?

— Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen uusia muotoja… Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?

Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen sanojaan.

— Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja murhe — siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta…

— Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, — voitko sinä synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä? Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa sydämmen… Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita. Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet raukka… Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo — kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele tarkoin, ennen kuin mitään puhut…

Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan syttyi minussa ajatus:

— Onko hän ihminen?

Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät neulat aivoihini.

— Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon, että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo elää aivan kuin sika ja — kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota. Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet, laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa… Mitä tuotte te tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden halveksittuihin sieluihin!…

Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.