Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla. Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se olisi mahdollista… mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.
Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se, jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.
— Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan! Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy uudestaan… Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä hengenruokaa… Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?
— Rakastaa ihmisiä? — toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä, rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata: rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta lähimmäisemme on.
— Sinä vain olet vaiti. Sama se, ymmärrän sinua niinkin… Ja nyt minä lähden…
— Joko? — kysyin hiljaa. Sillä vaikka hän olikin minusta kammottava, olen itse itselleni vieläkin kammottavampi.
— Jo, täytyy lähteä. Tulen luoksesi vielä useasti.
Odota!
Ja hän meni.
Todellako? Sitä en huomannut. Nopeaan ja ääneti kuin varjo poistui hän… Kauan istuin vielä puutarhan penkillä tuntematta kylmää ympärilläni ja huomaamatta, että aurinko oli jo noussut ja sen säteet helottivat kirkkaina pensaiden jäätyneisiin oksiin. Kummalta tuntui nähdä kirkasta päivää ja aurinkoa, joka säteili entisen välinpitämättömästi sekä tuota vanhaa, riutunutta maata lumivaipan alla, joka päivän säteissä häikäisevänä kimalteli.