PIRUSTA
— Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta elää!
Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova tuuli, syksyn varjot — nuo raskaat, mustat varjot! — kaikki tämä pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee… Miksi? Mikä on tarkoituksena?
Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valtaavat mielen syksymyöhällä… Sen tähden jokainen, joka tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta itseluottamuksen vankalle pohjalle.
— Mutta se on tukala tuo tie… Se kulkee orjantappuroiden kautta, jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina — piru. Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama, johon meidät suuri Göthe tutustutti.
Tästä pirusta minä pakisenkin.
* * * * *
Pirulla oli ikävä.
Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville, että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan. Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.
Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia — isäni lempiromanssia: