— Kuin lehti syksyssä
Mä lennän määrättä,
Mun myrsky tempas kotikoivustain…
Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin, syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja raskas…
Piru vain vihelteli ja ajatteli:
— Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne… ja vaikka he kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida ajanratoki… Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin… Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani, kirjailija… Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan… miksi en voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se olikaan?
Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan…
— Hoi, kuulkaa! — huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. — Nouskaa ylös!
— Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.
— On asiaa…
— En nouse!
— Minkä tähden?