Kirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:
— Viekää minut takaisin hautaani.
… Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten riensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti vihellellen…
Lukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä kipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen mielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on lukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään helvetistä. Sillä kun ihminen — aivan oikein kyllä — on vakuutettu siitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo eläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi kertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota tulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista kuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.
Heti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:
— Hän on kuollut… — hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti valaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.
Hän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee kuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan hitaasti, liikkuu alusta loppuun — ensimäisestä itsetietoisesta askeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa valheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän uudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko hänen elämänsä jälleen uudistuu — ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen kärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä ahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka tyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat… Ja hän käsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen tähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on elää niin katalaa ja hengetöntä elämää.
Mutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti, hän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: — hän ei voi nostaa huutoa, ei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen rintaansa raastaa… Tuntuuko se hyvältä?
Ja hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen hän näkee sen alusta alkaen… eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan loppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu… ei koskaan!