"Selkäänsä saanut sulhasmies" ja hänen seurueensa pitivät kuiskien sotaneuvottelua sekä katosivat sitte krouvista yksi erältänsä. Kun sulhasmies itse kävi Artemin ohi, hyräili hän itsekseen:
"Oisko mulla rahakultaa
Runsaasti kuin äly parkaa,
Leiliä en jättäisikään,
Joisin vain päivät päältään…"
irvistellen Artemille lopetti hän sitte laulun seuraavilla omilla sanoillaan, joihin hän löi tahtia jalallaan:
"Käske tänne narrit kaikki,
Hirtän ne kuin kissat pienet…"
"totta tosiaan minä sen tekisin", lisäsi hän vielä ja puikahti vikkelää ulos ovesta.
Artem kevensi sydäntänsä haukkumasanatulvalla ja katseli sitte ympärillensä. Tuossa puolipimeässä, savuttuneessa, haisevassa kellariholvissa oli vaan enää kolme henkilöä: hän itse, Kain vastapäätä häntä ja Kainin takana kapakoitsija Savka.
Savkan pienet ketunsilmät kohtasivat Artemin jylhät silmäykset ja hänen pitkät kasvonsa saivat uskonnollisen ihastuksen ilmeen.
"Sinä käyttäydyit oivallisesti, Artem Mihailitsh — erinomaisen oivallisesti!" sanoi hän ja siveli leukaansa. "Aivan niin kuin käsketään evankeliumissa — vertauksessa laupiaasta samarialaisesta… Haavoitettuna ja täynnä paisumia makasi tämä Kain — etkä sinä halveksinut häntä!"
Artem ei kuullut Savkan sanoja, vaan ainoasti niiden kaiun, joka kimmahti takaisin holvatusta katosta ja koleana tunki hänen sormiinsa paksun sumun läpi. Hän oli vaiti ja ravisteli ainoastansa hiljaa päätänsä, ikäänkuin tahtoisi poistaa itsestänsä nuo äänet. Mutta ne hiipivät taasen uudelleen hänen korviinsa ja vaikuttivat häiritsevästi hänen mielenlaatuunsa. Tuntui siltä, kuin laskeutuisi omituinen raskas paino hänen sydämellensä.
Hän katseli lakkaamatta Kainia. Tämä istui pää eteenpäin kurotuksissa ja puhalteli kiehumaan teehen, jota hän oli kaatanut tassille, sekä joi sitä sitte semmoisella himolla, että tassi oikein vapisi hänen kädessänsä. Toisinaan tunsi Artem kasvoillansa juutalaisen hätäisen silmäyksen ja se teki hänet vieläkin alakuloisemmaksi. Kolkko epämiellyttäväisyyden tunne valtasi hänet yhä voimakkaammin; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän viskeli villejä silmäyksiä ympärillensä. Hänen päänsä oli tungokseen asti täynnä ajatuksia, joita hän ei voinut sanoiksi pukea. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut semmoista, mutta sairastamisen aikana oli se ruvennut häntä vaivaamaan. Eikä hän voinut mitenkään päästä noista kirotuista ajatuksista…