Kapakanikkunat, jotka olivat varustetut rautaristikoilla, ikäänkuin vankilan ikkunat — huumaava hälinä, joka kadulta tunkeusi sisään — raskas, kostea kivikasa hänen yläpuolellansa — liasta liukas, roskujen peittämä permanto hänen jalkojensa alla — tuo pieni, säikähtynyt, risainen olento, joka istui paikallaan ääneti ja väristen — kaikki tämä vaikutti painostavasti Artemiin. Ja maalla alkaa nyt pian heinänkorjuu. Ruoho ulottuu jo vyötäisiin saakka niityillä tuolla virran toisella puolella. Ja kun tuuli puhaltaa siltä taholta, kuljettaa se mukanansa viettelevää tuoksua. Nyt pitäisi ottaa viikate ja hei! niitylle…
"Miksi olet niin vaiti, Kain?" alotti Artem tyytymättömänä. "Yhäkö vaan pelkäät minua? Mimmoinen tyhmeliini sinä olet —?"
Kain kohotti päätänsä ja puisteli sitä omituisella tavalla, jolloin hänen kasvonsa saivat ruikuttavan, hämmentyneen ilmeen.
"Mitä pitää minun sanoa? Millä kielellä olen minä teitä puhutteleva? Ehkäpä tällä" — hän kurotti kieltänsä Artemia kohden — "jolla minä puhuttelen kaikkia muitakin ihmisiä? Tulkoon häpeä minulle, että minä teitä tällä kielellä puhuttelen. Te luulette, ett'en minä tiedä, jotta te häpeätte istua samassa pöydässä kuin minä. Mikä olen minä ja mitä olette te? Eikö totta, Artem, että te sitä ajattelette, joka olette suuri ja jalomielinen kuin Judas Makkabeus?… Mitähän te tekisittekään, jos te tietäisitte, minkätähden Herra Jumala on luonut teidät' Mitä? Ei kukaan tunne Luojan salaisuuksia eikä kukaan voi arvata, minkätähden elämä on annettu hänelle. Ah, te ette voi aavistaa, kuinka monta päivää ja yötä minä olen miettinyt sitä, minkätähden minä oikein olen maailmassa. Mitä varten on minulla sielu ja ymmärrys? Mikä olen minä ihmisille? Sylkilaatikko olen niiden myrkkyistä sylkeä varten. Ja mitä ovat ihmiset minulle? Kyykäärmeitä, jotka pistävät minua kaikkialle ruumiiseen ja sieluun… Minkätähden elän minä maan päällä? .. Ja minkätähden olen minä saanut kokea ainoastaan onnettomuutta… minkätähden ei auringolla ole yhtään lämmittävää sädettä minun varalleni?…"
Hän lausui nämät sanat puoliksi kuiskaten, intohimoisella hehkulla ja koko kasvot väristen, kuten aina tavallisesti silloin, kun hänen kärsimyksien ja huolien masentama mielensä purkausi ilmoille.
Artem ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän näki ja kuuli ainoastaan sen verran, että hämärästi käsitti Kainin jostakin syystä valittavan. Se teki hänet vieläkin surumielisemmäksi.
"Alatko sinä taasen ruikuttaa?" sanoi hän ja puisteli vihaisesti päätänsä. "Minähän olen sanonut, että minä puolustan sinua!"
Kain hymyili katkerasti.
"Kuinka te voisitte puolustaa minua minun Jumalatani kohtaan? — Sillä hän se on, joka minua niin kovasti koettelee…"
"Vai niin, sitäkö sinä tarkoitat… Jumalaa vastaan en minä luonnollisesti voi mitään", vastasi Artem vilpittömässä yksinkertaisuudessaan sekä lisäksi vielä sääliväisesti neuvoen juutalaista seuraavasti: