"Sinä olet luotu kärsimään… Jumalaa vastaan et sinä mitään voi!"
Kain katseli hymyillen suojelijaansa — ja myöskin hänen hymyssään ilmeni jotain säälistä muistuttavaa. Siten soimasi ensin voimakas viisasta ja sitte viisas voimakasta ja nämä molemmat ihmiset, jotka sisällisesti olivat niin erillaiset, lähestyivät toisiansa yhteisessä tunteessa silmänräpäyksen ajaksi.
"Oletko naimisissa?" kysyi Artem.
"Ah, minulla on suuri perhe — aivan liian suuri perhe minun voimilleni", vastasi Kain ja huokasi raskaasti.
"Nähkääs vain!" sanoi muhkea jättiläinen. Hänen oli vaikea kuvitella mielessänsä naista, joka saattaisi rakastaa tätä pientä, heikkoa, säikähtynyttä raukkaa; hän katseli Kainia nyt kokonaan uudessa valossa.
"Minulla oli viisi lasta", kertoi Kain, "nyt niitä on vain neljä, pieni tyttö, Chaja, yski alinomaa… vihdoin hän kuoli… Ah, Herra Jumala!… Vaimoni on myöskin sairas — hän yskii alituiseen, hän myös…"
"Siinä tapauksessahan on sinulla todellakin vaikeata", arveli Artem miettiväisenä.
Kainin pää painui rinnalle ja hän myöskin rupesi hiljaisesti miettimään.
Pari kujan lumppukauppiasta astui sisään kapakkaan; kävivät tiskin luo ja alkoivat puoliääneen puhella Savkan kanssa. Tämä kertoi jotakin salaperäisellä äänellä sekä samalla viittaillen Artemiin ja Kainiin, jonka johdosta lumppukauppiaat tirkistelivät noita kahta ja nauraa virnistivät pilkallisesti. Kain huomasi heidän silmäyksensä ja vapisi. Mutta Artem oli syventyneenä ajatuksiinsa: hän näki itsensä niityllä viikate kädessä… viikate suhahtaa ja hiljaa kahisten kaatuu ruoho hänen jalkojensa eteen…
"Menkää nyt, Artem… taikka jos te tahdotte, niin menen minä… tänne on tullut väkeä", sanoi Kain kuiskaten. "Ne nauravat teille minun tähteni…"