"Härkä ja hämähäkki kerran
Liiton tekivät hellän;
Mutta hämähäkki oli juutas
Ja härkä vietävän kuhnus.
Tuo härkä hullumainen
Hän hämähäkkiä vainen
Hännässänsä kiikutteli
Ja mukanansa kuljetteli;
Ja joka hameelle juutas
Tarjoili ystäväänsä näin:
Tänne tulkaa, tänne päin
Te naikkoset rakastuneet…!"
"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa tomut jaloistaan, — en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"
Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:
"No kuinka voit?"
"Hyvin… siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin kasvoin.
"Antavatko he sinun olla rauhassa?"
"Tietenkin… eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen vapisten.
"Se on hyvä… jos jotakin tapahtuu, niin sano…!"
"Tietenkin minä sanon!"
"Tee niin!"