Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.
"Mene nyt… onnea kaupantekoon!"
Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja pilkallisia silmäyksiä katselijoilta — nämä silmäykset häntä pelottivat.
Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen, ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa. Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.
"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"
"Aijoin juuri lähteä kotiin…"
"Odota hiukan… tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi", saneli Artem kolealla äänellä.
Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi jälessä.
He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän rantavierun alapuolelle.
"Istu alas!" käski hän Kainia.