Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on puhumista?" mietti hän huolestuneena.
"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.
"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä…"
"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että…?"
"Minä olen niin kiitollinen…"
"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.
Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin, tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.
"Hm!… vai antavat ne sinun olla rauhassa!"
"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette — niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse…"
"Odota hiukan!"