"Seis, veljet!" huusin minä. "Ystäväni vain hiukan tulistui, mutta ei se ole niin vaarallista laatua! Antakaa meille hitunen tupakkaa, jos nimittäin teillä on, niin me menemme heti tiehemme."
Mihail katseli Nikitaa ja Nikita katseli Mihailia, ja sitte molemmat nauroivat:
"Sillä tavalla olisi teidän kummankin pitänyt puhua!"
Mihail pisti kätensä mekkonsa taskuun ja veti sieltä esiin suuren tupakkakukkaron, jonka ojensi minulle:
"He, tuossa, ota tupakkaa!" Nikita puolestansa otti rensselistä suuren leipäkakun ja suolaisen sianliha-kappaleen. Minä otin tarjotun vastaan ja kiitin.
"Ja nyt hyvästi!" murisi Nikita. Sitte paimenet lähtivät raskain askelin kävelemään poispäin meistä. Aina vähän väliä vilkaisivat he meihin.
"Kirotut pelkurit!" huuteli Jemeljan heidän peräänsä ja heittäytyi pitkäksensä maahan. Me rupesimme syömään sianlihaa ja tuota maukasta, pehmeätä leipää, Jemeljan maiskutteli kielellään koko ajan ja karttoi minun silmäyksiäni.
Tuli ilta. Etäällä taivaan rannalla kohosi yön pimeys merestä ja leijuili lähemmäksi ja lähemmäksi, verhoten väreilevän veden pinnan ikäänkuin hienolla, sinisellä harsolla. Samalta suunnalta nousi myöskin sarja punakeltaisia, kultareunaisia pilviä, jotka lipuivat aroa päin ja puolestansa myöskin lisäsivät hämärää. Mutta kaukana, sangen kaukana, aron reunassa levittäytyi purppuran värisistä säteistä kudottu valtainen viuhka, joka antoi maalle ja taivaalle lämpöisen värivivahduksen. Aallot loiskuivat rantaa vasten, ja meri — tässä ruusunpunainen, tuolla etäällä tumman sininen — oli ihmeteltävän komea ja kaunis.
"Nyt me tupakoimme", sanoi Jemeljan, kun olimme lopettaneet aterioimisemme. "Menemmekö kauemmaksi, vai yövymmekö tähän?"
"Minua ei haluta kävellä", selitin minä, "olkaamme tässä."