— Välistä mietin: voi teitä!… Te olette kylläisiä, teillä on kengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä — mutta minä?
— Niin sitä pitää!
— Mutta enkö minäkin ole ihminen?
— Kaikki olemme samanlaisia!
— Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen rintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla tyhjänä. Mutta niin ei saa olla!
— Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!
— Olisipa minulla päätä, Ilja!…
He kulkivat nopeasti katua, innostuneesti ja joutuin puhellen, kiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa. Molemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin kuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa. Lumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui vaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka äänettömästi kiehui heidän ympärillään.
— Minä käsitän kaikki! — vakuuttavasti huudahti Paavali.
— Näin ei saata elää! — sanoi Ilja.