— Entä muita? — sanoi hän.
— Kuule, — tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon tullessani… Useimmat runoni ovat pitkiä… ja minun on aika lähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti… Alku ja loppu kyllä muistuvat mieleen… Eräs loppuu tällä tavalla — olen kulkevinani metsässä yöllä ja eksynyt ja väsynyt… mieli tuntuu ikävältä… kaikkialla on hiljaista, olen yksin… ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen valittavinani:
"Jo jalat uupui
Ja sydän raukes —
En tietä löydä!
Oi synnyinmaani!
Sanopa mulle sie —
Tie mistä vie?
Mä maahan painuin —
Sen lempeätä,
Märkää rintaa vasten vaivuin —
Ja oi kuin kuiskeen
Sielt' öisin kuullut:
— Käy tänne!"
— Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa etäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!… Kuule, Ilja, lähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt…
Gratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti hänen silmiinsä.
— Lähden mukaasi! — sanoi Ilja. — Minuakin haluttaa olla hetkinen sinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet sepittänyt nuo runot.
— Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan näet, niin uskotkin… — sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta kadulle.
— Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! — vilpittömästi huudahti Ilja. — Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon ihmiset elävät.
— Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan — odota vaan!
— Tee niin! Anna heidän ymmärtää…