— Tällaisia ne ovat useimmat… hullunkurisia.
Hän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli tuolilla.
Ilja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat yhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta uskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka silmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja jalassa raskaat saappaat.
— No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! — verkkaan ja hiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. — Ne ovat hyviä… Kävivät ihan sydämelleni!… Lausupa vielä kerran…
Paavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina kuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:
— Niinkö todellakin — miellyttävätkö ne sinua?
— Totta totisesti! Kummallinen mies!… Luuletko, että rupeaisin valhettelemaan?
— Uskon… sinä olet suora… Kunnon poika olet, veliseni!
— Lausu vielä kerran!
Paavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi syvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan epäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut yhä suuremmaksi.