— Niin se vaan on… Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen kauniisti, vaan sanoja puuttuu… Niinpä puuttuu… — Hän huokasi ja, pudistaen päätään, lisäsi:
— Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on saanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä…
— Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän katseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin, surullinen tunne.
— Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, — sanoi
Gratsheff, hymyillen hämillään.
— No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! — ahdisti häntä Ilja.
Silloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja alkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:
"On yö… Läpi himmien ikkunain
Kuu säteitä heittävi valostaan,
Kuin mielisi minua huvittaa;
Kiviseinät kylmänkosteat
Ja papeririekkeet tahraisat
Sinivaalein juovin se kuvittaa.
Mä istun, katson, ja vait olen, vait…
Vuoks aatosten unta pait…"
Paavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:
"Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain…
Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan,
Se ryösti kaikki — lemmen johti hukkaan.
Se yhden jätti — viinapullon vain…
On edessäni pullo helmeilevää viinaa.
Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis,
Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis:
Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa;
Saa päähän sumu — elo on kuin humu.
Pois mietteet, tahdon nukkumaan…
Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan…
Ma — juon!… Se nukkukoon, ken haluaa,
En minä mietteiltäni unta saa…"
Kun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä vielä alemmaksi, sanoi hiljaa: