— Missä olet työssä? — kysyi Ilja Gratsheff'ilta.
— Uudestaan kirjapainossa, — surullisesti sanoi Paavali.
— Onko siellä vaikeata?
— Ei-ei… Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista mielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena ja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa määrässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella tämän lasia, kysyi:
— Kuinka on runonsepityksesi laita'
— Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä tohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin… Kolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä…
— Ohoo! — huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne olivat, ne runot? Lausupa joku?
Iljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat vilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen keltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.
— Minkälaisiako? — kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. — Olen unhottanut — jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan. Minulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä… ja ne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan, joudun ihan haltioihini… Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet nousevat silmiin…
— Niinkö? Mistä se johtuu? — kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.