— Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja — Ljermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin… Toisinaan tuntui lukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja, että kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa runo sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis…
— Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, — huoaten sanoi Ilja.
— Miksi?
— Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla, kuin ne itse asiassa näkyvät olevan…
— Kyllä se niin on… Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja jutellaan… Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä aikaista… Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä…
— Mennään vaan! — sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin käteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:
Me emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan sittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut…
— Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta… Näyttää siltä, kuin ei… Mutta minusta sitä vastoin…
— Voi, veli hyvä! — keskeytti hänet Paavali. — Tapasit minut sellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli tekisi muistamaankaan! — Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki hitaammin edelleen.
He poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui, istuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun valossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja posket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen huulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt lujasti yhteen puristetut.