— Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut… — sanoi
Ilja.
— Ei ole juuri aikaa… Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin tiedät…
— Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit… sanoi Ilja moittien.
— Älä suutu… Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan ole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit ajatellutkaan käydä tervehtimässä…
— Se on totta se! — huudahti Ilja hymyillen. — Missä sitten asut?
— Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin kuin ennen:
— Yksin asun, — en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin sairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt minua koko aikana katsomassa…
— Mitä tautia sairastit?
— Humalapäissäni vilustuin kerran… sain lavantaudin… Kun aloin parantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt… tuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea… kuin olisi kuoppaan viskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille… hän edes antoi minulle kirjoja… muuten olisin kuollutkin ikävään…
— Olivatko ne hauskoja kirjoja? — kysyi Lunjeff.